Kaikki varmaan jo tietävätkin että sairastuin masennukseen vuonna 2008 ! siitä on melkein seitsemän vuotta ja taistelu sitä vastaan oli ajoittain todella raskasta.
Rakas tyttäreni syntyi 1.5.2008.. synnytys oli hirveä kokemus ja hel*etin kivulias. mutta tyttö tuli ja täydellinen se olikin.. MUTTA sitte tapahtui jotain.. Lakkasin syömästä.. kaikki ne ruuat ja aamupalat ynnä muuta niin en saanut mitään alas..väkisin jouduin jotain kuitenkin syömään mutta sekin oli aikalailla oksennus kurkussa tyylistä syömistä. Ajattelin silloin että se helpottaa kyllä, että se nälkä ja ruokahalu palaa kyllä..
Kotona arki meni vauvan kanssa hyvin, mutta huomasin itse olevani todella allapäin enkä saanut enään öisinkään nukuttua. Sain kyllä apua siihen lopulta neuvolan kautta..LÄÄKKEET .. wuhuu ne petolliset ja koukuttavat lääkkeet. Keskusteluapua tarjottiin mielenterveys toimiston kautta, kävin kerran juttelemassa mieslääkärin kanssa mutta totesin sen olevan hyödytöntä! Lääkkeet oli ainut lohtu mikä auttoi, diagnoosin sain lääkärin kautta "vaikea synnytyksen jälkeinen masennus"
Pakko sanoa että tajusin vasta about kuukausi sitten että en muista Aadan vauva ajasta oikeastaan yhtään mitään. Kun multa kysyttiin että millainen oli Aadan vauva aika niin sanoin "helppo" ja "ei itkeny paljoa" ja Aadan isä tiesi kertoa että näin ei todellakaan ollut, vaan Aadalla oli koliikki ja oli tosi rauhaton.. Vetää kyllä ittensä hiljaseks kun ei sairauden takia muista oman lapsen lapsuutta ..
Arki meni eteenpäin ja Aada alotti päiväkodin about vuoden ikäisenä kun halusin mennä takaisin koulun penkille.
2009.. mut ryöstettiin..en jaksa siitä sen enempää kertoa, mutta vaikutti mun elämään hetken aikaa..aina kun pimeellä olin ulkona ja hupparipäisiä ihmisiä tuli vastaan niin menin paniikkiin.. jo koko kokemus oli hirveetä! en onneks enään edes mieti sitä.. mutta se vaikutti taas masennukseen ja koulusta tuli oltua pois ihan kiitettävästi.. no siitä meni pari kuukautta ja kaikki helpotti.
Sitte 24.12.2009 mun maailma romahti. mun elämän tärkein ja rakkain ihminen mummi oli joutunut sairaalaan, seuraavana päivänä mummi kuoli, ja olin koko sen ajan siinä vierellä ja pidin kädestä kiinni.
En tiennyt mitä tekisin,mihin menisin. en halunnut olla yksin mutta en halunnut olla kenenkään kanssa. Mulla kesti kaksi vuotta ennenkuin pystyin hyväksymään mummin kuoleman.. kävin sen kahden vuoden aikana haudalla melkein joka päivä. kattelin vanhoja valokuvia ja muistelin lapsuutta mummin kans.
En koskaan unohda sitä kun mummi sanoi mulle kun olin pieni "sitten voin nukkua rauhassa pois kun nään sut ja janin (pikkuveli) menevän naimisiin" no ei se kerennyt näkemään sitä mutta oli hengessä varmasti mukana,
2010 alotin taas koulun käynnin..huonolla menestyksellä kun yksi päivä menin kahville koulun ruokasaliin ja näin mun ryöstäjän.. olin taas pari päivää poissa. Jännä kuitenkin kuinka heikko ihminen olin kun pienistäkin vastoinkäymisistä jäin kotiin..
Syksyllä kun illat pimenivät liian aikasin, niin vaikutti masennukseen ja viimeset parin vuoden syksyt oli täyttä kaaosta! ahdistus oli niin kova, en pystynyt näkemään ketään, en halunnu mennä mihinkään enkä tehdä mitään..raskasta myös kun on kuitenkin lapsi joka vaatii sen huomion äidiltään. taas näitä huono äiti fiiliksiä koin aika useasti syksyllä..
2011 rakas poikani syntyi ja niinkun aiemmasta blogi kirjotuksesta näkee niin ei ollut helppoa pojan kanssa, kun on c p - v a m m a i n e n . Sekin vaikutti tietenkin taas siihen mielialaan, mutta ei kuitenkaan liian paljoa.
mutta silloin myös päätin OIKEASTI käydä tuon koulun loppuun.. aluksi meinasi tyssätä siihen kun mietin että voiko poikaa laittaa päiväkotiin kun on erityinen ja kuinka pärjää.. onneksi laitoin koska viihtynyt tosi hyvin.
2012 Koulua kävin sitte taas normaalisti, välillä tuli kyllä poissaoloja,mutta vähemmän. mutta kun tuossa yksi päivä kattelin vanhoja todistuksia niin numerotkin lähti nousuun, ja esimerkiksi kaikista työharjotteluista tuli K3 eli kiitettävä. kokeetkin meni paremmin!
Kova kolaus oli kesäloman jälkeen mennä kouluun kun tiedettiin että yksi meidän luokan ilopilleristä oli kuollut, synkkä alottaa koulu ja ensimmäisenä päivänä vaan itkettiin ! <3
2013 koulun loppuminen häämöttää ! taistelin koulun kanssa 7 vuotta.. tiesin että joulukuussa valmistuisin lähihoitajaksi, erikoistuisin vanhuksiin mikä on aina ollut mun unelma. monet itkut ja raivot vedetty koulun takia mutta nyt nekin alkaa helpottamaan. Odotin sitä tärkeää päivää ! no,sitten äitini ilmoitti että he lähtevät espanjaan yli puoleksi vuodeksi.. joo kivat teille,mutta se mun valmistuminen..olin niin pettynyt että äiti ei ollut näkemässä sitä hetkeä kun se koulu todella oli ohi. ei se auttanut kun harmitella. hyvin se meni kuitenkin loppujen lopuksi,eikä se haitannu enään myöhemmin että ei ollut ketään paikalla. tai olihan sielä ketään,mutta ei sitä omaa perhettä.
2014 alotin työt tuola työpaikassa missä nyt oon aina vaan, vanhusten kanssa! syksyllä sain lääkäriltä luvan vähentää masennus lääkitystä, se oli sellanen 6-8 viikon vähennys ja kristus mitkä vierotusoireet, ihan kamalat..mutta sitte taas en saanut yhtään tukea sen lääkityksen kanssa, vaan yksin yritin vähentää ja pitää kuitenkin sen mielialan korkeella.. ei onnistunut, en pystynyt siihen yksin joten jouduin ottamaan lääkkeet uudelleen käyttöön, harmitti niin suunnattomasti mutta olon se teki paremmaksi..
2015 uusi vuosi ja uudet kujeet !! Asun yksin lasten kanssa, käyn töissä ja välillä salilla. Olo on aivan huippu, onnellinen ja todella tyytyväinen. ja kaikista parasta OON OLLU 4 KUUKAUTTA ILMAN MASENNUSLÄÄKKEITÄ ! eikä tee yhtään pahaa, ei ahdista yhtään. ja tein sen ihan yksin.
Kun miettii mun lapsuutta ja tota kaikkea mitä tässä on ollut,niin oon kyllä niin henkisesti kasvanut, en stressaa turhista ja osaan nauttia mun elämästä. tässä on muutaman kuukauden aikana saanut paljon uusia tuttuja ja ystäviä on tullut paljon. ja se millanen musta on tullu ihmisenä kaiken tän jälkeen niin ainakin ehdottomasti todella vahva. tästä on hyvä jatkaa ! ja vaikka mulle eräs ihminen sanoi etten tuu koskaan pärjäämään yksin lasten kans,niin pakko sanoa että just nyt pärjään todella hyvin. ylä ja alamäkiä on molempien kanssa,mutta kun osaa itse vetää rajat ja pysyä niissä niin kaikki menee hyvin.
